Nykyään hyvin monen elämä on suorittamista. Suoriudutaan työpäivästä, arjen pyörittämisestä ja suoriudutaan treeneistä. Miksi kaikesta pitää tehdä niin suorituskeskeistä? Minne kaikki into ja hauskuus on jääneet? Miksi pitää edes treenata, jos ei nappaa yhtään?
En ole aina ollut liikunnallinen. Opettelin siihen vuosien saatossa, ja nyt voin sanoa nauttivani siitä ihan koko sydämestäni. Olen kokeillut elämäni aikana ratsastusta, tanssia, uintia, hiihtoa, suunnistusta, kuntosalia, pyöräilyä ja monenlaisia ryhmäliikuntoja sekä paljon muuta. Toisia lajeja kohtaan on alkua myöten ollut selvä, että en tule koskaan siitä tykkäämään, en sitten yhtään. Esimerkiksi kouluaikoina aitajuoksu. Laitapa kömpelö, yli sata kiloinen tyttö hyppimaan sulavasti ja solakasti aitojen yli. Yep, not gonna work. Sittenon taas liikuntamuotoja, jotka veivät minut mennessään samointein! Ratsastus oli mulle tämmöinen laji, ennenkuin kokeilin miltä tuntuu ratsastaa vatsan puolelta ja lopuksi jäädä hepan jalkoihin. Tänä päivänä mun intohimoni liikunnan saralla on salilla painojen kolistelu.
Olen kovasti vuosien aikana yrittänyt tehä itsestäni juoksijaa. Tai edes hölkkääjää. Mutta kun ei hotsita niin ei hotsita. Ei sitten yhtään, joten minkä ihmeen takia pakottaisin itseni tuonne toistamiseen vain todetakseni, että ei tämä nyt vieläkään ole se oma juttu. En halua tuhlata aikaa semmoiseen mistä en nauti, kun voin käyttää sen ajan johonkin mitä teen enemmän kuin mielelläni. Tavoitteeni on ollut pudottaa painoa ja etsin itselleni mieluiset liikuntamuodot sen tavoitteen saavuttamiseksi. En tarkoita, että jokainen salitreenini olisi mitään 'mä niin rakastan tätä' meininkiä, mutta se että yleensä lähden salille iloisin mielin, riittää. Ja jos joskus käy niin että lähteminen on jokakerta aivan pakkopullaa enkä saa salitreenistä enää sitä euforista fiilistä, aijon kysyä itseltäni mitä mä haluaisin tehdä. Ehkä maastopyöräillä tai käydä luistelemassa?
Miten sä tykkäät liikkua?
