AJATUKSIA ELÄMÄNTAPAREMONTISTANI

Mä jouduin eilen miettimään omaa muutostarinaani. Miksi mä halusin pudottaa painoa, kuinka kauan siinä meni ja mitä jouduin tekemään, että paino alkoi pudota? Mistä jouduin luopumaan, sainko jotain tilalle? Onko ajatukseni ja motivaation lähteeni muuttuneet vuosien saatossa?

Aloitin oman urakkani vuonna 2012. Olin koulukiusattu ylipainoni takia enkä kokenut oloani fyysisesti tai henkisesti hyväksi. Vihasin kroppaani ja sitä miltä näytin. En jaksanut kantaa kauppakasseja. Liikuntatunneilla vetosin usein naistenvaivoihin, jottei olisi tarvinnut osallistua. Vihasin liikuntaa, koska olin siinä huono. Ainoa mistä tykkäsin oli penkkipunnerrus, koska olin siinä hyvä. Jopa parempi kuin useimmat koulun pojat. Toinen liikuntamuoto josta pidin oli ratsastus, mutta hevosen selkään pääseminenkin oli jo urheilusuoritus itsessään. 

Aluksi painonpudotus oli täysin ulkonäkökeskeistä. Halusin näyttää hyvältä. Halusin, että ne jotka koulussa huutelivat perääni sotanorsua ja muita törkeyksiä, saisivat nokilleen. Näin ja mielessäni kiusaajien yllättyneet ilmeet, kun hoikkana tyttönä tulevaisuudessa kävelisin ohitse. Tämä ajatus kantoi eteenpäin hetken aikaa, kunnes elämäntapa muutoksen muut positiiviset muutokset alkoivat näkyä ja tuntua. Olo virkistyi ja energiaa riitti paljon muuhunkin kuin pakollisiin toimiin ja viikonlopun rientoihin. Näihin aikihin sain myös diagnoosin kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Pikkuhiljaa motivaatio muuttui enemmän sisäiseksi, eli halusin voida paremmin ja olla terveempi. Halusin parantaa tuloksia salilla ja jaksaa polkea spinningissä himpun verran kovempaa. 

En koe että olisin joutunut luopumaan mistään. Elämäntapa remontin myötä esimerkiksi alkoholin kanssa läträäminen ja juhliminen vain jäivät, eikä niitä ole edes kaivannut. Toki koti-iltojen alettua maistua paremmalta, on kaveripiirikin hieman muuttunut - mutta lähimmät ystävät ovat pysyneet. Tietenkin herkut ovat myös jääneet vähemmälle, mutta en koe että olisin niistä sen kummemmin joutunut luopumaan. Niitä syön sillointällöin ja se riittää. Ajattelen ennemmin, mitä kaikkea olen saanut tilalle - itselleni sopivia harrastuksia, parantanut perusterveyttäni, kadonneen itsetuntoni ja itseluottamuksen ja näitten kautta oppinut itsestäni aivan älyttömän paljon syvällisempiäkin juttuja, varmuutta osaamiseeni, ammatin... Lista on pitkä! 

Tähän kaikkeen on kulunut nyt viisi vuotta. Se on pitkä aika, mutta kuka lopulta määrittelee sen, missä ajassa opit uudet elämäntapasi? Olen käynyt matkani aikana ääripäissä - syönyt liikaa ja ollut syömättä pitkiäkin aikoja, treenannut kolme kertaa päivässä ja ollut treenaamatta kuukausia. Toimintatapojaan on todella vaikea muuttaa, jos on tehnyt asiat samallatavalla koko elämänsä ajan. Muutos vaatii itsekuria, toistoja, lisää itsekuria, itkua, vääntöä ja itsensa haastamista - mutta se palkitan lopulta. Joskus koittaa se päivä, kun huomaat olevasi lenkillä ilman puolentunnin mittaista motivaatiopuhetta ja tajuat ottavasi buffet pöydästä terveellisempiä vaihtoehtoja vaikka ennen lautanen olisi ollut ylitsepursuavan täynnä pitsaa ja rasvaisia wingsejä. Muutos lähtee aina itsestä ja rutinoituu ajan kanssa. 

Millä mä sitten konkreettisesti lähdin muuttamaan elämääni? Verrataan eilistä kuuden vuoden takaiseen minuun. Tänään aloitin aamuni klo 6.30 kahdella kunnon ruissarilla, kunnon täytteillä ja kylkeen aamukahvi. Koirien ulkoilutus. Työjuttuja, omat treenit, kodin siivoilua, ruuan laittoa ja kunnon lounas. Lisää työasioita, pihahommia, päivällinen. Miehen kanssa jutustelua ja koirien lenkitystä, sauna ja rauhoittuminen illaksi makoisan marjapuuron kanssa. 

Kuusi vuotta sitten olisin herännyt 8-10 ja mennyt mahdollisesti kouluun, syönyt siellä vain leipäpalan koska en uskaltanut syödä julkisilla paikoilla. Iltapäivän puolella olisi alkanut järkyttävä päänsärky, minkä takia olisin lähtenyt aiemmin kotiin. Olisin syönyt useamman palan leipää ja juonut kokista. Loppupäivä olisi mennyt television ääressä makoillen ja illalla oliin taas syönyt herkkuani leipää. Yöpalaksi uppoaisi helposti vielä jäätelöä ja sipsipussi. Ajatukset olisivat viikonlopussa, jolloin olisi taas parit bileet. 

Oma ajattelutapani on muuttunut hyvin paljon vuosien aikana. Toki iän tuomaa järkeä (niin mitä?) on varmasti kerääntynyt jonkin verran, mutta paljon on myös matkalla joutunut ajattelemaan ja pohtimaan omia arvojaan. Miksi teen tätä, mitä hyödyn tästä? Miksi en vaan voi syödä joka päivä sipsiä ja pitsaa, kun olen niin tehnyt aiemminkin? Olen kuitenkin tullut joka kerta siihen tulokseen, että se hyvä fiilis ja jaksaminen jonka saan tästä, on todellakin ollut vaivan arvoista. Olen toki vetänyt överi viikonloppuja ja viikkojakin, jolloin olen syönyt pelkkää höttöä ja arvaatteko mikä olo on tuon jälkeen ollut? Olo on kuin viimeisillään olevalla norsulla, joka potee jäätävää päänsärkyä ja huonoa oloa. Energiaa on tasan vain hengittämiseen ja paikasta A paikkaan B siirtymiseen. Joten eeei, en halua itselleni sellaista oloa jatkuvasti. On ihan ok välillä vetää litra jäätelöä, kunhan muistaa palata ruotuun heti eikä ensi kesän keskiviikkona. Koska huonoihin tapoihin kiinni jääminen tuottaa vain henkisesti ja fyysisesti huonoa oloa. 

Onko muita jotka samaistuu?