KUINKA YLIPAINO VAIKUTTI ITSETUNTOONI

Melkein 20 vuotta se repi palasiksi. Sitten se teki vahvan, hurjiin muutoksiin pystyvän naisen.

Ensimmäiset muistikuvat siitä, kun aloin ymmärtää olevani muita kookkaampi, on aika ennen ala-astetta. Muistan kuinka äitini muutaman kerran huomautti että 'karkit pois, oot jo aika lihava ikäisekseks.' Olisihan tuon voinut vähän erilaillakin ilmoittaa, mutta eipähän jäänyt epäselväksi. 

Tai vissiin vähän jäi, kun ne karkit kulki mukana seuraavat 15 vuotta.

Ensimmäiseltä luokalta muistan yhden henkilön, joka kutsui muutaman kerran läskiksi. Kyseistä hemmoa posautin samantien päin näköä.

Tuosta alkoi kova tappeluvaihe, joka kesti koko ala-asteen. Tuo nyrkkien heiluttelu johtui varmasti siitä että koin sen ainoaksi asiaksi, joka vähän rauhoitti kiusaajien huutelua. Kun olin koulun isoin (sanamukaisesti) kovis, aina nyrkit tanassa, ei vanhemmatkaan pojat uskaltaneet joka välissä huudella perään. Heti yläasteelle mentyäni sain läskille kauniita etuliitteitä, joita jokainen voi mielessään suomen kauniista kiroilukulttuurista päätellä. Kolme vuotta kuuntelin sotanorsu huutoja käytävillä, enkä enää uskaltanut kulkea käytävillä yksin. En enää uhonnut, enkä ulospäin näyttänyt tunteitani - sisältä kuitenkin itsetuntoni mureni miljooniin palasiin ja aloin oireilla niin fyysisesti kuin henkisestikin. 

Aloin inhota itseäni, vihasin peilikuvaani. Ahmin ahdistukseeni, oksensin morkkiksessa. Välttelin julkisia paikkoja, ja kauppaankin otin jollain verukkeella aina kaverin mukaan. Pelkäsin aivan hiivatisti käydä missään yksin, sillä yksinäinen ylipainoinen on aina helpompi kohde kuin seurassa oleva. Isäni kuskasi minut usean vuoden ajan jokapäivä kouluun ja kotiin, koska linja-autossa sain paniikkikohtauksen läski-huutelujen  ja naureskelun pelossa.

Olin kokoajan väsynyt ja kiukkuinen. Mikään ei hotsittanut. Lintsasin koulusta. Ryyppäsin viikonloput, koska kuningas alkoholi sai minut tuntemaan itseni hyväksyttäväksi ja hauskaksi. Mielelläni olisin tutustunut uusiin ihmisiin, mutta koin ettei ketään kiinnostanut tutustua henkilöön, joka viettää kaiken aikansa oikea käsi donitsilaatikolla ja vasen sipsipussilla. Ratsastus jäi, osittain siksi että en löytänyt enää niin isoja housuja ja saappaita että olisin saanut revittyä ne päälleni, osittain siksi että tipuin ja sain aivan jäätävän kammon. Uusien harrastusten aloittaminen ei tullut kuuloonkaan, koska olisi taas pitänyt vetää päälle rooli, jossa en näyttänyt tunteitani ulospäin. Lukioon meneminen oli täyttä tuskaa, kun osa kiusaajaporukasta siirtyi sinne mukana ja osa oli siellä jo ennestään. En uskaltanut syödä koulun ruokalassa, koska kuvittelin koko porukan katsovan ja ajattelevan että noh, siinä se läski taas vetää ihan kaksin käsin. Minulla oli kaksi ystävää, jotka jaksoivat yrittää ymmärtää ja joiden seurassa olin täysin oma itseni. Muutoin sulkeuduin kuoreeni ja olin hiljaa, koska eihän kukaan halua kuunnella lihavan juttuja. 

Voitteko kuvitella, kuinka ahdistavia nämä tilanteet olivat vuodesta toiseen?

Niinpä minä päätin, että hitot. Voin joko pelätä elämää hautaan asti, sairastua diabetekseen, kuunnella äitini huomautuksia, häpeillä vartaloani ja sulkeutua, tai voin tehdä muutoksen ja alkaa rakentamaan tuhoutunutta itsetuntoani. Ja tein jälkimmäisen.

Aluksi tein valintoja, koska halusin näyttää että olen muutakin kuin 120 kiloa pullahöttöä. Että pystyn laihduttamaan ja todistamaan muitten huutelut ja naureskelut vääräksi. Välillä mietin, mitä jos tilanne olisi mennyt niin pahaksi, että olisin tehnyt itselleni jotain. Olisiko se saanut kiusaajat miettimään? Ajatuksissa kävi myös, että entä jos en pystykkään parempaan, jos olen koko elämäni lihava. Onneksi ajatusmaailmani muuttui, ja aloin elää elämääni ja miettimään omaa terveyttäni ennen muiden mielipiteitä. Kunhan lähimmät ihmiset ympärilläni hyväksyvät minut ja ennen kaikkea opin olemaan itseni kanssa. 

Nyt 50 kiloa kevyempänä ja vuosia myöhemmin, alan saada itsetuntoni palasia takaisin kasaan, pala palalta. Paljon on tehty, mutta paljon on vielä tekemättä. Pelkään edelleen tietyissä tilanteissa että perääni naureskellaan - esimerkiksi Trainer4Youn koulutukseen uskaltauduin yli vuoden miettimisen jälkeen. Sanoin ystävillenikin, että siellä on kuitenkin kaikki jotain Kyömyniska-Kimmoja ja Timmipeppu-Terttuja. Ja sitten on meikäläinen. Takarivissä maha pömpöllä, jenkkakahvat paidan alta vilkkuen ja allit tuulessa heiluen.

Kaveri tokaisi, että haista nyt jo. 

Kuvittelen edelleen itseni joissakin tilanteissa tuoksi epävarmaksi, lihavaksi tytöksi. Ujostelen edelleen huonossa ryhdissä istuessani tulevia vatsamakkaroita - c'moon, niitähän on kaikilla! Viime vuonna uskaltauduin uimaan paikalliseen uimahalliin ja tälläviikolla kävin yleisellä uimarannalla bikineillä ensimmäistä kertaa sitten... Ikinä? 

Ja tiedättekö miten uskomattomalta tuntuu se, että ensiviikolla alan valmentamaan ihmisiä jotka painivat ylipainon, motivaation tai liikunnan ilon puutteen kanssa! Ai jumatsuikka!

Ehkä isot reidet mutta ylpeä niistä olen!